Vapaalaskukilpailu on omituinen tapahtuma. Hyvän lumen perässä mailmaa kiertävät pujottelijat kokoontuvat loppukaudesta pohjoiseen hyppimään kallioilta ja liukumaan kivikkojen yli niin kovaa kuin uskaltavat. Kisoja kuvaa hyvin karsintojen siirto Brantenilta Instegetille, koska Brantenilla on liikaa lunta ja liian vähän kiviä. Kiviä pitää ehdottomasti olla mäessä, mieluiten paljon ja korkeita.
Kisaaminen itsessään on hienoa. Itse ilmoittauduin vain kuukausi ennen tapahtumaa kisoihin mukaan, kämmenet hikosivat ja tärisivät kun lähetin ilmoittautumissähköpostia. Mietin mihin olenkaan lähtemässä mukaan ja minkä takia, onko minulla sinne mitään asiaa ja haluanko tosiaan laskea kallioilta alas?
Noin kaksi viikkoa ennen kisojen alkua aloin nähdä unta ja ajatella aktiivisesti kisalaskua, minkälainen mäki se on, minkälaista lunta, osaanko ottaa droppeja, osaanko laskeutua niitä, osaanko laskea jyrkät tarpeeksi hyvin, mitä jos kaadun.
Lähtöaamuna koko touhu tuntuu järjettömältä, mihin olenkaan ilmoittautunut mukaan, onko todellakin pakko laskea?
Sitten vaan illalla junaan ja seuraavana aamuna Oulusta Jussin Micralla Riksgränseniä kohti. Enää ei epäilytä lähtemisen järkevyys, koska matkalla on aina mukavaa. Lauantaina ehdin jo mäkeenkin vähän yli tunniksi, mutta kisamäkeä en ehtinyt muuta kuin näkemään hissiaseman yläpäästä. Haikkaus ilman reppua ja vettä, hissien jo suljettua ei kiinnostanut, sillä sunnuntaina olisi koko päivä aikaa laskea kisamäkeä. Siispä Björklideniin etsimään majoitusta, käymään ruotsalaisessa saunassa ja katsomaan euroviisuja. Suomi 17., Ruotsi 18. Jee.
Sunnuntai-aamuna laitoimme kamat takaisin Micraan, mökin pakettiin ja siirryimme Riksuun laskemaan kisamäkeä. Mäki osoittautui monipuoliseksi, mutta sikäli helpommaksi kuin Branten, että eksymismahdollisuuksia ei paljon ole, vaikka jyrkkyys vaihteleekin moneen otteeseen ovat maamerkit Instegetillä selkeitä. Droppaaminen tuntui onnistuvan, enkä kaatunutkaan koko päivänä kertaakaan. Ainoa epäilyttävä asia valitsemassani runissa oli alkujyrkän laskeminen, kuinka lujaa sen uskaltaisi tulla alas siten että saisi vauhdin haltuun hyvissä ajoin ennen sen lopussa olevaa droppia. Muuten mäki oli selkeä ja päätin jo sunnuntaina että en hyppää lopussa
olevaa tupladroppia, vaan kierrän ensimmäisen ja hyppään alempana olevan kalliolaikun yli.
Kisa-aamuna jännitys oli huipussaan. Niin huipussa että aurinkorasvasta huolehtiminen pilvisenä päivänä jäi sivuseikaksi, mutta kostautui sitten myöhemmin. Aamupala naamariin vaikka ei nälkä ollutkaan ja takaisin tunturiin. Tällä kertaa kisaseinällä oli jo runsaasti porukkaa ja harjoituslaskeminen täysin mahdotonta väenpaljouden takia.
Siinä siis viimeinen pällistely ja sitten odottamaan omaa lähtönumeroa (121). Juuri minua ennen lähtölistalla olivat Kaj Zakrisson, Henrik Windstedt ja Jonas Söderkvist, kaikki ammattilaisia alallaan. Tuon joukon jälkeen ei paljon tarvinnut jännittää, laskisin kuitenkin varovarovaisesti omaa linjaa, edellämainittujen herrojen kamppaillessa kisan voitosta. Oli mukava huomata että ammattilaisetkin jännittivät omaa laskemistaan jopa enemmän kuin minä.
"Rider ready, rider go!" ja sitten matkaan. Kiertelin yläkentän kivet liian hiljakseen, pudotin dropin, kurvailin kentällä, pompin kivikon läpi ja traversasin kauas oikealle, tuplan päälle. Sitten päähän pälkähti ajatus että nyt on mentävä, tässä ei saa jäädä kykkimään kun lasku on tähän asti sujunut niin hyvin. Vähän hätäinen pudottautuminen vasemmalle, käännös oikealle ja ponnistus kallion yli, suksi jotenkin kyljelleen alas ja irti ja selän kautta ympäri. Lopputuuletus vaihtui toisen suksen hakemiseen. Muuten omien kykyjeni yläpuolella oleva lasku, mutta loppuhätäily kostautui kaatumisena maalilinjalle. Pisteitä laskusta ei monta tullut, mutta saatanpa lohduttautua ajattelemalla että kaatumisesta sakotetaan. No ehkä ensi vuonna sitten loppuun asti pystyssä.
Kisalasku oli hieno kokemus, minuutin suoritus jota jännitin monta viikkoa etukäteen ja jota muistelen vielä kauan. Ensi vuonna uudestaan, paremmalla treenillä ja enemmän laskemalla vielä loppukaudesta. Tänä vuonna vappureissu Ylläkselle ja Leville oli ehdoton laskutuntuman säilyttämiseksi. Ensi vuonna ajoitan laskureissut vielä myöhemmälle keväälle.
Naxojen vaihtaminen takaisin oikeisiin siteisiin oli aivan ehdoton ratkaisu kisalaskua ajatellen, kyllähän naxoillakin laskea voi, mutta on kunnon siteillä ihan erilainen laskutuntuma ja varmuus.
Oman kisalaskun jälkeen suorittaminen oli ohi, mutta onneksi Jussi ja Juuso pääsivät finaaleihin ja porukassa säilyi jännitys yllä. Ensimmäisenä finaalipäivänä sää oli vaihteleva, välillä satoi isoja märkiä rättejä ja välillä paistoi aurinko. Kisat saatiin käytyä ja molemmille kavereillekin pisteet. Kisojen jälkeen juhlimme Blumin synttäreitä hotellin terassilla. Toisena finaalipäivänä finaalilaskut vaihtuivat expression sessioniin huonon näkyvyyden takia. Illan banquetti ja bileet kuitenkin kruunasivat reissun.
Kotimatka oli yksi pisimmistä, lähdimme Jussin kanssa ajelemaan kotia kohti noin yhdeltätoista paikallista aikaa ja olin kotona 04:30 seuraavana aamuna. Mutta kyllä matkustaminen on mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti